Olen tainnut naputella tällaista huonona päivänä, mutta kai tästä jotain olennaistakin löytyy…
Minä, (en juu kuulosta yhtään katkeralta tai säälittävältä) facebookin hylkiönarri.
Suu on pienessä, uteliaassa virneessä, kihelmöi hauskasti ja jännittää kirjoittaa ihka ensimmäistä blogiani. Toistan itseäni, tiedän, mutta tämä on tosiaan aivan ensimmäinen blogini koskaan! Ajatus vaatii vieläkin tietynlaista tottumista, koska idea siitä, että perustin oman blogin noin vain on…vähän raflaava. Mutta kyllä lähtee! Parahin lukija, tervetuloa lukemaan löpinöitäni!
Jos mietitte tässä kohtaa kuka olen, niin ei hätää. En ole mustaa huumoria ja mustaa kahvia rakastavaa kahelia pahempi. Nimimerkin takaa löytyy outo turkulainen neiti-ihminen, joka on ammatiltaan muusikko. Kirjoittelen tänne mietelmistäni elämän varrelta, hauskoista ja ei-niin-hulvattomista ihmistarinoista, joitten toivon ehkä opettavan jollekulle jotain. Mutta jottei blogi muuttuisi tylsäksi ”Kauniit ja rohkeat”-tyyliseksi suhdekiemuralässytykseksi, niin kerron myös niksejä mm. kokkailuun, musiikkiin ja koetan päteä jonkinlaisella turisemisella ja heittämällä jonkinnäköistä läpändeerusta.
Lätisemisen minä osaan. Asian ydin on se, että täältä löytyy tosiaan jotain randomia.
Hitsi, kuinka vaikeaa on kertoa blogistaan mitään kovinkaan omaperäistä! Ääh. Muista, että olen vasta aloittelija. Ihana lukijaiseni, pääset lukemaan tosielämän tarinoita elämän varrelle sattuneista sattumuksista joita minä, pahalla karmallani, olen joutunut kohtaamaan. Ironia on jutun juju. Yritän tämän lisäksi tehdä arjesta kauniimpaa luovalla työllä; tällaisten arjen seikkailujen ei tarvitse olla niin ihmeellisiä, koetan vain saada oikeanlaisen fiiliksen aikaan. Tunteesta lähtee kaikki.
Ja koska olen harrastelijakirjailija niin, muhahahaa, pääset lukemaan välillä myös novellinpätkiäni. Arvostan rehellistä ja suoraa palautetta. Minulle saa pamauttaa totuuden, en ole sokerista tehty vaikka pulla maistuisi vaikka joka päivä.
Miksi perustin oman blogin? Miksi naputtelen tänne kaikenlaista randomia? No, syitä löytyy.
Amatöörikirjailijana tykkään niin kovin kirjoittaa jutusta kuin jutusta pitkän. Jos joudun lyhentämään kertomuksiani, niin tuntuu, kuin olisin jättänyt tapauksen liian ylimalkaiseksi. Se on suunnilleeen melkein sama asia kuin se, että jos aloitat leffan katselun ja kelaat kymmenen minuutin jälkeen elokuvan suoraan loppuun. Jäät paljosta paitsi. Menetät herkulliset yksityiskohdat. Mikään tarina, ilman yksityiskohtia, ei onnistu säväyttämisessä.
En satu olemaan sosiaalisen median ihmelapsi. Whatsappiin liityin vasta joitakin kuukausia sitten ja Facebookissa olen lymyillyt suunnilleen jotain puolitoista vuotta. Instagramissa en ole koskaan ollut enkä aio liittyäkään, ei ole minun mestani. Olen niin vanhanaikainen, että olen pärjäillyt ennen näitä ihan vain pelkästään sähköpostilla. Boikotoin Facebookia pitkään, kunnes lopulta uteliaisuudesta liityin sinne.
Olen julkaissut jonkin verran kirjoitelmiani Facessa, mutta olen kantapään kautta joutunut huomaamaan, ettei sinne sovellu pitkät romaanitekstit. Niinpä siirryin pakinoihin, mutta nekin tuppaavat jäämään mielestäni turkasen lyhyiksi. Blogi alkoi tuntua paremmalta paikalta. En saanut vain aikaiseksi perustaa sellaista.
Kamelin selkä katkesi tänään. Tyydyin tätä ennen naamakirjaan, jonne julkaisin tekstejäni ja ajatuksiani, mutta tämänpäiväinen facebook-katsaus oli se kuuluisa viimeinen pisara.
Se on jännää se, että vaikka Facessa olisi paljon kavereita, niin tykkäyksiä ei tule koskaan likimainkaan lähelle sitä kaverimäärääsi. Vai tuleeko jollekin muka? Itse asiassa itseäni ärsyttää tämä Facebookin kulttisiirto ”tykkääminen”. Onko kaikesta pakko tykätä vaikka muut tykkäisivätkin? Entäpä jos ei huvita tykätä tai sitten ei vain yksinkertaisesti tykkää? Tai tykkäysten saanti ärsyttää ”sain ruokamyrkytyksen”-tyyppisissä jutuissa? Minä tykkäisin tuosta vasta, kun saisin lukea tuon viholliseltani…hähä, vahingonilo on se paras ilo.
Miten vaan. Facessa jutuillani on uskolliset faninsa, kiitos teille rakkaat, mutta sen huomaaminen, ettei ajankohtaisaihe tai mikään hiukkaakaan syvällisempi tai persoonallisempi aihe kiinnosta tyyppejä niin paljon, että ne menisivät ”Kim Kardashianin peffa, kato, en olekaan ikinä nähnyt!”-tyylisten aiheiden ohitse, risoo. Valitettavasti enemmistö naamakirjan ”kavereistani” koostuu kuppikunnasta, jota kiinnostaa pelkästään vastakkaisen sukupuolen lihakset ja tissit sekä omahyväinen itsekehu. Jos sinua ei kiinnosta nämä, tai julkaiset aivan toisentyyppisiä juttuja, niin joudut syrjityksi. Niin kävi minulle.
Mikä on älyttömämpää kuin se, että näet profiilistasi sadat ystäväsi, mutta tunnet olosi ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. ”Sosiaalinen” media on, helkkari soikoon, pelkkä maailmanlaajuinen vitsi.
Niin, siitä tämänpäiväisestä Facebook-katsauksestani vielä, jonka jälkeen kaikki muuttui ja perustin blogini. Ärsyynnyin, kun tajusin tykkäysten määrän vähenneen huomattavasti siihen nähden, mitä se oli ollut vuosi sitten. Ketä elämäni kiinnostaa? Facebookin silmillä: ei näemmä juurikaan ketään! Miksi turhaan siis hukkaisin aikaani kirjoittelemalla sinne samaa tekstiä kuin tänne?
Surullisenkuuluisa tuttavapiirini koostuu isosta, purkkapopilta ja mahtailulta haiskahtavasta kuppikunnasta, jota hallitsevat (omasta mielestään) maailman seksikkäimmät ja kadehdituimmat pimatsut ja näitten nöyristelevät palvelijat, jotka ovat lempanneet turhan piikikkään hovinarrin, joka uskalsi olla rehellisesti oma itsensä, aikoja sitten veks. Tästä vuodatuksesta voi saada sellaisen vaikutelman, että olisin näille katkera tai kateellinen, mutta todellisuudessa en oikeasti ole. Kaikkien kanssa ei yksinkertaisesti voi kukaan tulla toimeen ja tämä on elämän yksi perustotuuksista. Ja onhan minulla paljon rakkaita, todellisia ystäviä, niin uudempia kuin näitä vanhoja, lapsuudesta asti tuntemiani, joten miksi nyhjätä tyhjästä jos joku ”Iiik! Mä niiiin haluun Brad Pittin, pinkin kaaran ja viisitoista kakaraa!”-lissu ei satu pitämään meikästä.
Kissanaisen sanoin: ”Omapahan häviönsä”.
Facebookista irtautuminen tapahtui toisaalta juuri sen takia, että nämä tietyt hallitsijattaret ovat määränneet alamaisilleen, ettei erotetun hovinarrin jutuista saa tykätä. Täällä saan mekastaa omassa rauhassa.
Tämä on mielipiteeni. Blogi on tosiaan aivan eri tuntuinen juttu. Jos joku lukee tätä, niin muutun toki mielenvikaisen iloiseksi ja lukija saa ihmeessä lukeakin ja mielellään myös kommentoida, mutta pääasiassa kirjoittelen tänne omaksi ilokseni.
Tämä varmaan riittää esipuheeksi tuleville kirjoituksille, joissa höpäjän sitten kaikenlaisesta muustakin. Illan epistolaksi kannustan sinua, lukijani, olemaan rohkeasti oma itsesi välittämättä muitten mielipiteistä. Niin kliseiseltä kuin lopetus kuulostaakin, niin mielestäni ei ole mitään sen surullisempaa kuin se, että ihminen pyrkii miellyttämään toisia liikaa ja unohtaa samalla kokonaan oman pohjimmaisimman olemuksensa. Hiiteen sellaiset perseennuolijat! Ihminen on kauneimmillaan omana, luonnollisena itsenään. Ellet kelpaa omana itsenäsi jollekulle, niin kannattaa syvästi pohtia sitä, että onko suhde itselleen parhaaksi. Mikäli joku ei arvosta sinua sellaisena kuin olet, niin miksi suotta jäisit teeskentelmään jotakuta, jota et ole. Kuka haluaa elää jatkuvasti niin, että joutuu näyttelemään jotakuta? Onko se enemmän elämää vai teatteria?
Jokainen on ainutlaatuinen. Se on lahja ja sitä kannattaa kantaa terveellä ylpeydellä. Näihin fraaseihin päättäen toivotan sinulle oikein hyvää yötä!
